Raunioita raivaamassa

(c) Kuvat / Photo: Åke Lahtinen 1948

Nuorison organisoimiseksi kaupunkien raunioraivaukseen Puolassa perustettiin pian sodan jälkeen erityinen järjestö nimeltään ”Służba Polsce”, Palvelus Puolalle. Siihen kuului 1940-luvun lopussa 55 000 nuorta.

Keskeisenä toimintana olivat vapaaehtoisten suuret, yleensä kolmiviikkoiset telttaleirit. Kansainvälisen solidaarisuuden nimessä niille alettiin kutsua nuorisoa myös muista Euroopan maista 1948.

Yksi lähtijöistä oli 19-vuotias Åke Lahtinen, joka muistelee jutussaan kesää 63 vuotta sitten.

Kutsu suomalaisille nuorisojärjestöille saapui Puolan nuorisoliitto ZMP:n kautta. Ryhmään valikoitui kymmenen osallistujaa, joista kahdeksan toimi Demokraattisen nuorisoliitossa eri puolilla Suomea. Mukana oli pari hieman vanhempaa nuoriso-ohjaajaa sekä lisäksi kaksi Ylioppilaskuntien liiton edustajaa.

Kaikki lähtivät ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen.

Vaiheikas reitti

Matka Suomesta Varsovaan vuonna 1948, vain kolme vuotta sodan jälkeen, ei ollut aivan yksinkertainen asia. Ainoa reittiyhteys Puolaan kulki Turun ja Tukholman kautta laivalla ja junalla, ja Ruotsiinkin tarvittiin viisumi. Ulkomaanpassi oli matkakohtainen ja ajallisesti rajattu, ja sen hankinta oli suuri operaatio. Suomen Pankki myönsi oikeuden ostaa valuuttaa vain passia vastaan ja hyvin niukalti. Elintarvikekortit olivat vielä voimassa, ja laivaruokailuihin tarvittiin omat kuponkinsa.

Ruotsalainen junalautta liikennöi Puolaan kolmasti viikossa. Määräsatama oli Odra-Port Oderjoen suulla lähellä Saksan rajaa ­ kaiketi nykyinen Świnoujście. Rantavesillä kiinnitti huomiota suuri määrä sodan aikana uponneita laivoja. Vedenpinnan yläpuolella näkyivät ainoastaan mastojen huiput.

Satamassa meitä odotti Varsovasta tullut vastaanottaja, joka ohjasi meidät pääkaupunkiin vievään junaan. Muistissani ei ole, miten meidät vietiin Varsovan päärautatieasemalta leirille. Matka ei kuitenkaan ollut pitkä.

Jo ensimmäinen huomiomme kiinnittyi pahoin vaurioituneisiin taloihin tai paikoin suorastaan luhistuneeseen kaupunkikuvaan. Mutta katujakin toki oli, ja raitiovaunut kulkivat. Autoliikenne sen sijaan oli vähäistä. Varsovassa sanottiin silloin olleen noin 600 000 asukasta. Ihmisiä ei kaduilla ollut erityisen runsaasti, mutta kaikesta näki, että kaupunki eli. Täydellisesti kuollut se sen sijaan oli vain pahiten tuhoutuneilla alueilla. Ja niitäkin oli, sen saimme vielä nähdä.

Varsinainen keskusta oli jollain tavoin olemassa katuineen. Kauppojakin löytyi, mutta ei tavarataloja. Yksityisyritteliäisyys kukki sitkeästi monina pienkauppoina, vaikka uutta tavaraa oli niukalti. Varsovasta sai kuitenkin ostaa vapaasti monia elintarvikkeita ­ muun muassa sokeria­, jotka olivat Suomessa vielä kortilla.

Raivausprikaatissa

Palvelus Puolalle -organisaation leiri sijaitsi lähellä keskustaa, mutta varsin tuhotulla alueella. Nowy Świat -katu oli pääosin käytössä, mutta Stare Miastosta alkaen kaupunki oli täysin raunioituneena, samoin Nowe Miasto.

Pääosin ulkomaalaisille Varsovan raunioiden raivaajille tarkoitettu leiri oli pystytetty Trauguttin puistoon entiselle pallokentälle. Toisen prikaatin upseerijohto otti ryhmämme asiallisesti vastaan, ja meille osoitettiin oma tilava sotilasteltta. Ryhmämme ainut naisjäsen yöpyi muunmaalaisten nuorten naisten keskuudessa.

Saimme prikaatilaisten asukokonaisuuden, täyden ruskean univormun lakista työjalkineisiin. Asu oli tarkoitettu luonnollisesti myös työntekoon. Omia vaatteita emme juuri leirillä käyttäneet paitsi joissakin juhlatilaisuuksissa. Leiriruoka oli useimmille meistä varsin outoa ja kovin rasvaista.

Sitten alkoi työnteko, matkamme todellinen tarkoitus. Leiriohjelma toimi sotilaalliseen tapaan kaikille yhtäläisesti: Herätys klo 5.00, peseytyminen ja aamiainen klo 6.00. Raivaustyöhön lähdettiin klo 7 marssien maakohtaisina ryhminä oman maan lipun alla. Matka raivauspaikalle kulki Nowe Miaston raunioihin avattua kulkuväylää pitkin eikä ollut järin pitkä. Raivasimme Marszałkowska-kadun loppupäässä kolmen talorivin raunioita 120-metriseksi levennettävää valtakatua varten. Raivauspaikkamme liittyi myös tulevan Itä-Länsi-tunnelin (Trasa W-Z) syntyyn.

Alue oli entistä ghettoa ja perusteellisesti raunioina. Raivauspaikalle oli asennettu siirrettävät kapearaiteiset kiskot ja niitä pitkin oli tuotu metallisia avovaunuja kerättävää jätettä varten.

Kierrätettävä kivi- ja tiilimurska lajiteltiin kolmeen osaan: rakennussoraan, ehjinä säilyneisiin tiiliin sekä rautaan ja muihin metalleihin. Työvälineinä olivat pääosin lapiot ja hakut sekä metallisangot.

Leirin johto oli ilmoittanut meille normit: päivää ja henkilöä kohti 1,15 kuutiometriä soraa, 150 kiloa metallia sekä 250 puhdistettua tiiltä. Tavoite ei ollut kovinkaan vaikea täyttää. Yhtenäkin päivänä Suomen ryhmä ylitti tavoitteensa 390 prosentilla. Norjalaiset olivat tässä vieläkin parempia ja voittivat koko oleskeluajan tavoitekisan. Suomalaiset tulivat toiseksi ja tanskalaiset kolmanneksi.

Varsovalaiset tervehtivät ohi marssivia ulkomaalaisia raivaajia ystävällisesti ja moni tuli keskustelemaan raivauspaikoille. Kahdeksalta alkanut työpäivä päättyi klo 13. Leirillä ruokailun jälkeen iltapäivä ja ilta olivat vapaita muunlaiseen toimintaan. Tapailimme muita leiriläisiä; skandinaavien lisäksi erityisesti unkarilaisten suuri joukko oli haluttua seuraa.

Meille järjestettiin myös tutustumista Varsovaan, jossa yllättäen oli säilynyt tuholta useita julkisia rakennuksia, kuten Filharmonia ja Kansallismuseo. Näimme myös puolalaista balettia ja vierailimme isossa makeistehtaassa.

Kaksi viikkoa kului kuin siivillä. Meille järjestettiin upeat läksiäiset mitaleineen. Niitä jaettiin työsaavutusten mukaan: yksi meistä sai kultaa, neljä hopeaa (minäkin), loput pronssia. Matka Puolassa saattoi jatkua.

Breslausta Wrocławiksi

Höyryjuna vei ryhmämme läntiseen Puolaan, joka vasta kolmen vuoden ajan oli kuulunut Puolaan. Alueen suurkaupunki Breslau oli muuttunut Wrocławiksi. Vanha asujaimisto oli pakotettu siirtymään Saksaan, ja puolalaiset uudisasukkaat olivat vasta tulleet idästä.

Vanha kulttuurikaupunki koki sodan pahimmillaan. Sen näki raunioitten paljoudesta jo ensi silmäyksellä. Niinpä seuraava päivä kuluikin raivauksessa, kuin jatkona työllemme Varsovassa.

Puolaan liitettyjen länsialueiden suuret teollisuusmessut antoivat viitteen alueen nopeasta noususta.. Muutosprosessi eteni maassa pikavauhtia muutoinkin. Wrocławissa kuulimme, että siellä oli juuri perustettu Puolan yhtynyt työväenpuolue.

Yöllinen junamatka vei meidät toiseen uuspuolalaiseen kaupunkiin Szczeciniin eli entiseen saksalaiseen Stettiniin Itämeren rannalla. Szczecin oli kärsinyt sodasta selvästi vähemmän kuin edelliset kohteemme. Raivattavia raunioita ei keskustassa näkynyt.

Teimme kiertoajelun ja tapasimme kaupungin johtoa raatihuoneella. Meille kerrottiin, miten puolalainen asujaimisto rakentaa maalle tärkeää uutta satamakaupunkia ja säilyttää samalla vanhaa ja arvokasta.

Asuimme entisessä saksalaishotellissa. Sieltä kulkeutui vaatteideni mukana vanha puinen vaateripustin, jossa on suuri teksti ”Lewinsky & Jacobi, Stettin, Breite Str. 62-63”. Ripustin on edelleen 63 vuoden jälkeen vaatekaapissani.

Julia puuttuu peliin

Matkamme päätös Puolassa oli jo lähellä, kun pienen pieni tapahtuma muutti kaiken. Syynä oli petollinen Julia. Se oli nimenä jokialuksella, jonka piti viedä meidät Szczecinistä meritse takaisin Odra-Portiin. Ja Julia veikin, mutta myöhästyen täpärästi. Ruotsin laiva oli jo irtautunut pari metriä laiturista - eikä se enää palannut takaisin. Seuraava laiva tulisi vasta kolmen päivän kuluttua.

Monenlaista pähkäilyä riitti. Seisoessamme orpoina tyhjällä laiturilla luoksemme tuli nuorehko nainen, joka oli nähnyt tapahtuneen. Osoittautui, että hänen kiinnostuksensa meitä kohtaan johtui puhumastamme kielestä. Nainen oli virolainen ja hän pyysi meidät vieraiksi maatilalleen.

Lähdimme virolaisen uuden ystävämme maatilalle huteralla hevoskyydillä. Meitä oli aikamoinen lasti: yhteensä 11 aikuista pienissä kärryissä, joissa oli vain ohuet puupyörät.

Virolaisen nainen oli ajautunut sodan aikana kotimaastaan Puolaan. Puoliso oli puolalainen, nuori hänkin. He olivat uudisasukkaina ottaneet hiljakkoin haltuunsa pienehkön tilan, jonka saksalaiset omistajat olivat joko paenneet tai karkotettu rauhanteon jälkeen. Vastaavia tapauksia oli pian sodan jälkeen tuhansittain Puolan uusilla länsialueilla.

Maatila oli sisämaahan päin, mutta ei kovin kaukana. Päärakennus ei ollut riittävän suuri majapaikaksemme. Niinpä me yövyimme tilan riihessä ja nukuimme hyvin sen pehmeillä pahnoilla. Vietimme nuorenparin vieraina kaksi yötä ja päivää. Isäntämme myös ruokkivat meidät kohtuullisesti. Oli elokuun alku ja mehukkaat omenat ja päärynät olivat kypsyneet.

Toisen vierailupäivänä teimme retken Itämeren erinomaisille hiekkarannoille. Saatoimme uida ja ottaa aurinkoa. Puolalaiselle isännällemme tämä rantaretki ja meren kokeminen oli elämän ensimmäinen.

Raunioiden raivausmatka Varsovaan oli ajankohta huomioiden ainutkertainen, mutta myös anniltaan ainutlaatuinen. Meillä oli tilaisuus osallistua vaatimattomalla tavalla sodanjälkeisen Puolan ensi askeleisiin kohti uutta nousua merkittävänä eurooppalaisena valtiona.

Åke Lahtinen

Kirjoittaja on matkatoimistoalan veteraani. Hän jäi vuonna 1995 eläkkeelle Suomen matkatoimistoalan liiton (SMAL) toimitusjohtajan tehtävästä.